SALMIVAARAN KYLÄ
- Kylä vaarojen kainalossa -
Historia
Vaarojen ja aapojen ympäröivä Salmivaara ei aina ole ollut Salmivaara. Alun perin se kuului osana suurempaa Käsmänkylää, joka muodostui Käsmäjoen varella sijaitsevista kylistä, Kursusta, Salmijärvestä ja Märkäjärvestä. Vasta koulupiirijaon myötä kylät erkanivat toisistaan. Salmijärvellä tarkoitettiin nykyistä Kotijärveä, jota kutsuttiin myös Kortejärveksi laajojen korteikkojensa vuoksi. Kun Petsamo liitettiin Suomeen 1920 ja siellä oli Salmijärvi –niminen kylä, muutettiin kylän nimi vuonna 1936 Salmivaaraksi. Samana vuonna Kuolajärvi muutettiin Sallaksi Sallatunturin mukaan.
Salmivaaran kylän välittömässä läheisyydessä on etelässä Ukerovaara, pohjoisessa Kukkura ja koillisessa Souruvaara. Kukkura on nimensä väärti, kukkuroillaan oleva vaara. Se on paljaslakinen keskiyön auringon ihailupaikka. Souruvaaran etymologia jää epäselväksi. Ilmeisesti kantana on saamen sana. Ukero tulee tietysti teeren kukerruksesta. Kylään kuuluu vielä lukuisa määrä muitakin vaaroja, joilta näkee lännessä Pyhätunturit ja idässä Vanhan Sallan tunturit.
Kotijärvi on oikeastaan Salmijoen laajentuma kylän keskellä. Kylän jälkeen se myllykoskesta päästyään jatkaa matkaansa Ala-Salmijokena yhtyäkseen lopulta Käsmään. Se puolestaan virtaa Kemijärveen. Ala-Salmijokeen laskee vetensä Koulujärvi, Toiseksi järveksi kutsuttu. Koulujärven nimen se sai, kun kansakoulu rakennettiin sen läheisyyteen.
Vesistöjen ja vaarojen lisäksi kyläkuvaan liittyvät aapasuot. Kylän kaakkoisosassa on Taivalaapa ja itäosassa Ruokoaapa sekä Salmiaapa. 1930-luvulla alkoi soiden kuivatusprojekti. Tuloksena oli paitsi viivasuoria sarrkaojia, myös sarkoja, joissa timoteitä kasvatettiin apulannan voimalla. Samalla luonnonniittyjen heinä menetti merkityksensä karjan rehuna.
Kylän asutus on keskittynyt Salmivaaranaja Pohtilanvaaran väliselle alueelle. Jos järviä pidetään kiintopisteinä, niin asutus on keskittynyt järvien ympärille. Mutta ajan myötä se on laajentunut sekä kirkonkylälle että Kursuun päin. Esimerkiksi Lakijänkä on ollut osa Salmivaaran koulupiiriä.
Maanviljelys on juurtunut Kuolajärven alueelle 1700-luvun puolivälissä. Pellot olivat kuitenkin pieniä tilkkuja ja tuotoltaan heikkoja, koska uudisasukkaat valitsivat asuinpaikakkansa metsästys- ja kalastusmahdollisuuksien mukaan.. Pellot sijaitsivat lähinnä multa- ja savipitoisilla mailla järvien rannoilla ja vaarojen rinteillä. Näin Salmivaarankin pellot on tehty. Salmivaara ja Pohtilanvaara ovat olleet hallavaurioilta turvassa. Hallahan on miltei jokavuotinen vitsaus. Silloin ei ollut traktoreita eikä muitakaan teknisiä apuvälineitä. Kaskeamalla ja kuokkimalla peltomaata vallattiin metsältä. Maataloutta rasitti myös peltojen jokavuotinen käyttö, joten pelto menettivät vähitellen voimansa. Peltojen ojituksen idea tuli 1800-luvulla valistuksen myötä etelästä. Ennakkoluuloja oli paljon, mutta joku kokeili, ja kun onnistui, muut omaksuivat saman tavan.
Mitä pelloilla viljeltiin? Ohra oli valtalaji ja perässä tuli ruis. Molemmilla olivat omat ongelmansa. Ruis oli huono talvehtija ja ohra, joka kypsyi myöhemmin, oli hallanarka. Viljalajit tietenkin vähitellen karaistuivat. Mutta ajan myötä rukiin kasvualat pienenivät ja tilalle tuli kaura. Sekin oli rehukasvina. Kolmas viljelykasvi oli nauris. Sitä kasvatettiin kaskipelloilla. Nauriista tehtiin naurishaudukkaita. Siinä nauriit ladottiin kivillä vuorattuun maakuoppaan, joka sitten peitettiin maa-aineksilla. Sen jälkeen kuopan päällä pidettiin nuotiota niin kauan, että nauriit olivat kypsiä. Kypsyneet nauriit kestivät jäätymisen ja olivat haluttua ruokaa talvella.
Tämän päivän perusruokaa perunaa on viljelty kokeilumielessä jo 1700-luvulla. Sen yleistyminen kesti vuosikymmeniä. 1800-luvulla Talousseura yritti edistää perunanviljelyä valistuksella. ”on tietämättömyyttä sen istuttamistavasta, sen kitkemisessä rikkaruohoista, ja multaamisesta, jopa keittämisestä. Vaikeinta on sen säilyttäminen kun kellareita ei ole. Perunoita pidetään maakuopassa lattian alla, joten ne itävät liian aikasin”. Vähitellen isännät innostuivat oppia saatuaan viljelemään perunaa. Siitä tuli joka talouden viljelykasvi, joka tasapainotti viljasatojen vaihtelua.
Kotieläimiä olivat hevoset, lehmät ja lampaat. Myöhemmin tulivat sika ja kanat. Karjakanta vaihteli vuosittain rehusadon mukaan. Huonoina heinävuosina jouduttiin karjaa myymään tai teurastamaan. Teuraaksi meni lähinnä hiehoja ja lampaita. Lehmiin koskettiin vasta viime tingassa.
Karjanpito kehittyi vähitellen tuottoisaksi elinkeinoksi. Perheillä saattoi olla kymmenenkin lehmää ja muu karja päälle. 1770-luvulla Käsmänkylässä oli eniten karjaa. Sitä vähemmän oli Sallansuussa ja Tenniössä. Esimerkiksi Juho Pentinpoika Kursulla oli neljätoista lehmää. Ja Mikko Vuonnala, jonka poika Jaakko muutti Kursusta Salmijärvelle, omisti 20 lehmää. hiehon, sonnin ja kome vasikkaa. Lampaitakin hänellä oli 13 ja 10 karitsaa. Hevosia hänellä oli kolme. Mutta suuri lehmämäärä ei välttämättä taannut suurta maitomäärää. Heinä oli luonnonniittyjen heinää, joka ei ollut ravintoarvoltaan kovin hyvä. Mutta ei pohjoissuomalainen lehmäkään kovin nirso ollut. Se oli pienikokoinen ja vähään tyytyväinen.
Maanviljelys on juurtunut Kuolajärven alueelle 1700-luvun puolivälissä. Pellot olivat kuitenkin pieniä tilkkuja ja tuotoltaan heikkoja, koska uudisasukkaat valitsivat asuinpaikakkansa metsästys- ja kalastusmahdollisuuksien mukaan.. Pellot sijaitsivat lähinnä multa- ja savipitoisilla mailla järvien rannoilla ja vaarojen rinteillä. Näin Salmivaarankin pellot on tehty. Salmivaara ja Pohtilanvaara ovat olleet hallavaurioilta turvassa. Hallahan on miltei jokavuotinen vitsaus. Silloin ei ollut traktoreita eikä muitakaan teknisiä apuvälineitä. Kaskeamalla ja kuokkimalla peltomaata vallattiin metsältä. Maataloutta rasitti myös peltojen jokavuotinen käyttö, joten pelto menettivät vähitellen voimansa. Peltojen ojituksen idea tuli 1800-luvulla valistuksen myötä etelästä. Ennakkoluuloja oli paljon, mutta joku kokeili, ja kun onnistui, muut omaksuivat saman tavan.
Mitä pelloilla viljeltiin? Ohra oli valtalaji ja perässä tuli ruis. Molemmilla olivat omat ongelmansa. Ruis oli huono talvehtija ja ohra, joka kypsyi myöhemmin, oli hallanarka. Viljalajit tietenkin vähitellen karaistuivat. Mutta ajan myötä rukiin kasvualat pienenivät ja tilalle tuli kaura. Sekin oli rehukasvina. Kolmas viljelykasvi oli nauris. Sitä kasvatettiin kaskipelloilla. Nauriista tehtiin naurishaudukkaita. Siinä nauriit ladottiin kivillä vuorattuun maakuoppaan, joka sitten peitettiin maa-aineksilla. Sen jälkeen kuopan päällä pidettiin nuotiota niin kauan, että nauriit olivat kypsiä. Kypsyneet nauriit kestivät jäätymisen ja olivat haluttua ruokaa talvella.
Tämän päivän perusruokaa perunaa on viljelty kokeilumielessä jo 1700-luvulla. Sen yleistyminen kesti vuosikymmeniä. 1800-luvulla Talousseura yritti edistää perunanviljelyä valistuksella. ”on tietämättömyyttä sen istuttamistavasta, sen kitkemisessä rikkaruohoista, ja multaamisesta, jopa keittämisestä. Vaikeinta on sen säilyttäminen kun kellareita ei ole. Perunoita pidetään maakuopassa lattian alla, joten ne itävät liian aikasin”. Vähitellen isännät innostuivat oppia saatuaan viljelemään perunaa. Siitä tuli joka talouden viljelykasvi, joka tasapainotti viljasatojen vaihtelua.
Kotieläimiä olivat hevoset, lehmät ja lampaat. Myöhemmin tulivat sika ja kanat. Karjakanta vaihteli vuosittain rehusadon mukaan. Huonoina heinävuosina jouduttiin karjaa myymään tai teurastamaan. Teuraaksi meni lähinnä hiehoja ja lampaita. Lehmiin koskettiin vasta viime tingassa.
Karjanpito kehittyi vähitellen tuottoisaksi elinkeinoksi. Perheillä saattoi olla kymmenenkin lehmää ja muu karja päälle. 1770-luvulla Käsmänkylässä oli eniten karjaa. Sitä vähemmän oli Sallansuussa ja Tenniössä. Esimerkiksi Juho Pentinpoika Kursulla oli neljätoista lehmää. Ja Mikko Vuonnala, jonka poika Jaakko muutti Kursusta Salmijärvelle, omisti 20 lehmää. hiehon, sonnin ja kome vasikkaa. Lampaitakin hänellä oli 13 ja 10 karitsaa. Hevosia hänellä oli kolme. Mutta suuri lehmämäärä ei välttämättä taannut suurta maitomäärää. Heinä oli luonnonniittyjen heinää, joka ei ollut ravintoarvoltaan kovin hyvä. Mutta ei pohjoissuomalainen lehmäkään kovin nirso ollut. Se oli pienikokoinen ja vähään tyytyväinen.
Hevonen –talon vaurauden merkki- oli joka toisessa taloudessa, parhaimmissa useampiakin. Se oli talon vetojuhta. Ilman sitä oli vaikea tehdä peltotöitä tai hakea metsästä rakennus- tai polttopuita. Lampaita tarvittiin villan ja lihan vuoksi. Niitä oli helppo pitää. Olivat vähään tyytyväisiä, lisääntyvät suhteelliset nopeasti ja pitävät vainiot puhtaina pensaista.
Kaiken karjan jatkuvuuden kannalta oli tärkeä, että kyläyhteisössä oli lehmille sonni, hevosille ori ja lampaille pässi. Ensin mainittu oli kaikkein tärkein, sillä karhu saattoi raadella karjaa tai katokesä toi rehunpuutteen ja karjaa oli vähennettävä. Osuuskunta-aatteen levittyä Kuolajärvellekin isännät perustivat kyliin sonniosuuskuntia. Salmivaarassa sellaisesta innostuttiin, ja sonniosuuskunta perustettiin syyskuussa 1924.
Heinää korjattiin vesilaskuniityiltä. Kujalan tilan vesilaskuniitty sijaitsi kylästä pohjoiseen päin Jaurujoen varressa Visurin jängällä, jonne oli kaivettu kanava Jaurujoelta. Joen yli oli rakennettu korkea pato sulkuaukkoineen, joita sulkemalla säännösteltiin niitylle menevän veden korkeutta. Sulkuaukon reunat oli rakennettu hirsitukeista ja ne oli täytetty kivillä. Veden korkeutta säännösteltiin vaakatasossa olevilla hirsillä. Arkuista ulospäin lähtevät maapenkat jatkuivat niin pitkälle, ettei nouseva patovesi karannut niiden päästä. Talven aikana niitylle laskettiin vettä runsaasti ja annettiin jäätyä. Sitten jään alusvesi laskettiin pois. Näin saatiin jään painama niitty pöytäsileän tasaiseksi.
Jäätä käytettiin toisessakin tarkoituksessa hyväksi. Tällöin laskettiin noin vettä noin 50 senttiä ja annettiin jäätyä lähes maahan kiinni. Sitten laskettiin lisää vettä jolloin jää kohosi ja repi irti pajupensaat ja muun pusikon niityltä.
Salmivaarassa tehtiin Ruokoaavasta tällainen paiseniitty. Sinne syntyi monelle taloudelle niittyjä useiden kymmenien ladonalojen edestä. Myös Routelo-, ja Kouteloaavalla sekä Saukonpieksemässä oli paiseniittyjä.
Niittyjä tehtiin jokien varsille. Tärkeimmät joet olivat Salmi- ja Käsmäjoki sekä etäämmällä Jaurujoki. Myös pienemmän joet kuten Rytijoki ja Korvoja kelpasivat heinämaaksi. Salmivaaralaisten niittyjä oli jopa Jaurutunturin alla ja Peuratunturin takana, eli pitkien matkojen takana olivat heinämaat. Erämaiden niityillä oli omat nimensä. Esimerkiksi Kotijärven päässä oli Kuusiniemi, Rytiojan varressa Kurtinniemi ja sen jälkeen Yliraivio.
Lähde: Oiva Pirttilä: Salmivaara kylä vaarojen kainalossa